Syvällisiä sammakoita

Kurnuti KVAA kurnuti KVAA KVAA. Loputonta. Päivisin mekkaloi kurnuti kurnuti. Öisin vielä pahempi KVAA KVAA KVAA. Sadekausi. Sadekausi saa ne pienet (tai äänen perusteella jättiläismäiset) paholaiset koloistaan laulamaan sydämensä kyllyydestä. Sammakot. Pirulliset sammakot yhdessä kostean kuumuuden kanssa naureskellen repivät yöni riekaleiksi. Yöni koostuvat lähinnä hikisenä pyörimisestä ja kellon vilkuilusta. Jessus tätä kuumuutta. Ja nuo otukset. Äänen perusteella sammakot ovat pystyttäneet kuororyhmän kesäleirin ikkunani alle. Oudointa on etten ole nähnyt yhtä ainoata sammakkoa koko aikanani. Alan epäillä paikallisten kurnuttajien omaavan kyvyn muuntautua näkymättömäksi.

Elämäni Japanissa on loppujen lopuksi aika samanlaista kuin Suomessa. Tietysti täysin erilaista, mutta täällä arki on samaa. Herätään aikaisin kouluun ja töihin (tosin täällä käsite aikaisin on hieman eri = okaasan nousee viideltä), nuokutaan kukin tahoillamme koittaen työskennellä ja väsyneinä palataan kotiin, syödään, jutellaan perheen kesken, käydään kylvyssä vuorollamme (samassa vedessä.....) ja aletaan laittautua nukkumaan. Sama kuvio toistuu ja toistuu. Arki se on arkea ulkomaillakin.

Vaihtarille pienetkin asiat voivat olla yllättäviä ja erilaisia. Se tekee jokaisesta päivästä antoisan. Täällä ihmiset tuntuvat olevan läheisempiä, lämpimiä. Pieni kylä ehkä. Kaikki puhuvat kaikille ja ovat ystävällisiä, kehuvat toisia. Suomi tuntuu nyt vähän kylmältä ja harmaalta paikalta. En muista kovin montaa tapausta kun olen Suomessa lähtenyt naureskellen ja hymyillen kotiin koulusta. Lähinnä kelannut että vmp. Täällä lähden koulusta iloisena joka päivä. Olen väsynyt päivän päätteksi, kuten Suomessakin, mutta se on erilaista väsymystä. Päivä täällä haastaa minut mieleiselläni tavalla, opin uutta, ihmiset ovat kiinnostuneita minusta ja kuulen joka päivä ihania kohteliaisuuksia, joita en Suomessa ole kuullut. Suomessa olen kuten kaikki muut, täällä erilainen ja kiehtova. Näiden ihmisten suhtautuminen kyllä todellakin nostaa itsetuntoa. Täällä koulussa kundit flirttailee viikon aikana enemmän kuin Suomessa koskaan! :D Aika huvittavia poikia oikeastaan. En valita, saavat aina hymyn kasvoilleni jos se ei siellä jo jostain kumman syystä ollut.

Pian tulee täyteen kolme kuukautta Japanissa. Aika lentää! Ihme ettei tee pakkolaskua tuossa säässä. Loppujen lopuksi kolme kuukautta on todella vähän, mutta huomaan muuttuneeni paljon. Huomaan kasvaneeni. En vain kerännyt läskiä ympärilleni syömällä tätä herkkuruokaa, vaan kasvanut henkisesti. Kasvanut ihmisenä ja enemmän löytänyt itseäni. Minusta tuntuu että tunnen itseni vähän paremmin kuin aiemmin. Päässäni on alkanut hahmottumaan mitä haluan elämältäni tulevaisuudessa. Vihdoin. Huomatessani suuren kehityksen pääni sisällä en voi olla hymyilemättä tyytyväisenä. Tämä oli yksi syy miksi lähdin Japaniin. Lähdin pois vanhoista kuvioista, vanhoista tomuista, joka hankasi silmän ja piilolinssin välissä kun koitin ymmärtää mitä haluan elämältä.

Oho menipä syvälliseksi. :D Teitä varmaan kiinnostaa mitä olen tehnyt täällä, ennemmin kuin pääni outoudet. Tai en tiedä. Mitä te haluatte kuulla? Mitä haluatte mun kirjoittavan? Onko kysymyksiä? Postausehdotuksia?

Back to business.

2-3.6. viikonloppu

Aamulla remonttimiehet herättivät kolistellessaan keittiössä, joka nyt hohtaa uutena ja parempana. Lauantai lähti käyntii hitaasti. Pakkailin kamppeitani, sillä olin taas lähdössä yöksi Emin ja Jeffin luo. Jos joku on missannut aikaisemmin, Emi on AFS liason personini. Suunnitelmissa oli sunnuntaina kääntää nokka kohti Nagasakia ja elokuviin katsomaan uusi Tim Burton elokuva Dark Shadows. Leffa olisi hieman myöhäinen syntymäpäivälahja.

Tapasin myös Sanan. Emin tyttären, kahdenkympin puolivälissä suunnilleen ja erittäin raskaana. Tämän kuun lopulla pitäisi poika syntyä! Tunsin kun pikkuveijari potkaisi äitinsä vatsaa! Sunnuntaina siis viiletimme nelistään Nagasakiin ja ennen elokuvaa syömään intialaista. Intialainen ruoka ja curry erityisesti ei kuulu suosikkiruokiini, mutta tällä kertaa tilaamani ebikaree, karri katkaravuilla oli älyttömän hyvää.

Kylläisinä suuntasimme leffaan, joka osoittautui hienoiseksi pettymykseksi. Juu, näyttelijät olivat loistavia. Mitä muutakaan kuin loistavaa näyttelysuoritusta voi odottaa kun kaartiin kuuluu Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Eva Green ja Michelle Pfeiffer (kirjoitetaanko se noin?). Ongelma oli juoni. Se meni hieman yli. Liikaa kaikkea liian outoa ja... ei se vain toiminut. Nauroin ennemminkin epäuskosta kuin aidosta huvittuneisuudesta. En olisi ikinä uskonut, että Tim Burton voisi näin pahasti mennä metsään!

Kun vielä olin Suomessa ja odottelin vuottani lukien muiden kirjoituksia japanista, melkein aina jossain vaiheessa blogia kirjoittaja pahoitteli ettei ole kirjoittanut pariin viikkoon. Kiireitä, eikä aikaa kirjoittaa. Ajattelin aina "niin varmaan, ei se nyt niin vaikeaa ole paria riviä kirjoittaa viikossa ja ladata muutamaa kuvaa". I was wrong. Nyt olen täällä itse ja huomaan että viikot viilettävät älyttömän nopeasti ja blogi jotenkin unohtuu, tai ei ainakaan ole päällimmäisenä mielessä. Joten olkaa ymmärtäväisiä jos on pitkiä välejä postauksista! Jooko? :) Ensi kerralla saatte kuvia ja vähän järkevämpää tekstiä!