Heippa! Aritasta hyvaa huomenta! Oon hostien koneella, joten en saa tahan nyt kuvia ja ei ole aakkosia. Kuvitelkaa pisteet paalle. :D Kirjotan myohemmin tarkemman selostuksen viime paivien tapahtumista kun paasen omalle koneelle. Nailla on langaton netti, mutta vaan otoosan (isa) tietaa salasanan ja se on nyt sairaalassa. Silta leikattiin umpisuoli! Sama operaatio mika mullekin on tehty! Varmaan ensi viikolla saatte kunnon postauksen kuvien kanssa. (Maksaako se naille jotain ylimaaraista jos kaytan koneellani naiden langatonta nettiyhteytta?)

Tahan mennessa kaikki on mennyt loistavasti ja suuremmilta vaarinkasityksilta on valtytty. Niita pelkaankin eniten, kielimuurista johtuvia vaarinkasityksia. Niita kun on myos vaikea korjata, kun kommunikointi on niin hankalaa. Onneksi nama ymmartaa vahan englantia, muuten tama olisi todella hankalaa! Puhun jotain ihmeellista japani englanti sekoitusta, mutta opin japania koko ajan lisaa ja ymmarran aina hieman enemman. Ihanaa kun hostit on niin ymmartavaisia ja karsivallisia mun suhteen jos en heti ymmarra kaikkea. Naiden englanti on tosin niin japanilaisittain aannettya, etten valttamatta heti edes tajua puheen olleen englantia. Olen tosin nyt jo alkanut ymmartaa japanilaisittain aannettya enkkua ja oon huomannut myos oman englantini muokkautuneen aika samanlaiseksi. Japanilaiset aantaa v:n beena ja l:n arrana. Esimerkiksi sanan envelope naa sanois enberope. :D

Hostsisko chikako on tosi kiva, vaikkakin aika ujo myos, eika se kauheesti juttele mulle mitaan. Varmaan pelkaa vahan puhua englantia. Okaasan kyselee multa paljon kaikkea Suomesta ja Otoosan hopottaa kauheasti kaikkea mulle ja opettaa japania. Otoosan on niin hauska ja heittaa lappaa koko ajan (jota en tosin ymmarra). :D Taa on niin unelmaperhe ja toivon et naa ajattelee musta yhta lampimasti kun ma niista. Kunpa saisin olla taalla koko vuoden, meilla kun synkkaa sen verran hyvin yhteen. Okaasanin ruoka on tosi hyvaa! Naa syo taalla kolme kertaa paivassa, aamiainen, lounas ja illallinen. Kuullostaa vahalta mut naa syo kerralla aika paljon. Riisia on mun makuun kerralla vahan liikaa ja valilla tuntuu et tukehun siihen ku yritan pysya naiden tahdissa. Oon nimittain aika hidas syomaan taalla ja kun muut on valmiita, mulla on viela puolet ruoasta jaljella. :D Voi toki myos johtua siita, etta samalla kun syodaan naa kyselee kaikenlaista niin mulla menee aikaa puhuessa ja miettiessa mita sanon.

Koulu alkaa ilmeisesti ensi viikolla. Kuljen kouluun pyoralla, jonka saan kai afs:lta. Lauantaina on pieni orientoituminen ja naan mun aluevalvojaa, saan puhelimen ja pyoran. Ihanaa, mun LP puhuu taydellista englantia!

Saavuin tosiaan tanne perheeseen lauantaina ja tama paiva on mun neljas kokonainen paiva perheessa. Taa talo tuntuu jo aikalailla kodilta. Taa on tosi pieni, mutta viihtyisa ja kodikas. Taa on aika japanilaistyylinen, mista oon tosi iloinen. Liukuovia!

Taalla on kevat jo pitkalla, ainakin mun mielesta. Taalla on jo aika lammin, vaikka naa kaikki muut hokeekin ulkona "samui samui" eli kylma ja vetaa kauluksia pystyyn. :D Mut ma vaan nautin lampimasta kevattuulesta. Arita on tosi kaunis paikka, oon vahan kavellyt ympariinsa. Kaikki vahan kattelee et mitaaah onks toi gaijin (ulkomaalainen). Tuijotuksia tulee, vaikka naan kylla etta koittavat olla avoimesti tuijottamatta. Tajuan kylla etta on ihmeellista nahda valkonaama tammosessa paikassa missa ei yleensa ulkomaalaisia koskaan nay. :D

Random selitysta mita mieleen nyt tuli, mutta tosiaan, elossa olen ja onnellinen myos! Ensi viikolla viimeistaan kirjoitan tarkemmin mita olen tehnyt ja niita kuviakin laitan. Tsemppia sinne kylmaan suomeen!!

I'm alive!

But dead tired. Ollaanhan tässä jo oltu yli 24 tuntia hereillä ja juttujen taso on myös sen mukaista! Ahtaassa koneessa ei paljon pystynyt nukkumaan. Koko ajan vaikuttanut pieni jännityskin luultavasti väsyttää entisestään. Tuolla me lentokentillä yksin kuljimme ja kaiken osasimme! Mutta täällä minä olen ja ennen kaikkea kuoleman väsynyt innoissani tulevasta! Pääsimme vihdoin hotellissa huoneisiimme lepäämään - tuntikausien istumisen ja odottamisen jälkeen. Kaikki yrittivät hieman tutustua muista maista tulleisiin, mutta itse olin sen verran aivokuollut, että päätin jättää sosialisoitumisen huomiseen. Huomenna herätys klo 6 ja bussi lähtee seitsemältä Osakaan, jossa vietän muutaman päivän orientoitumassa muiden vaihtareiden kanssa. Pelottaa hieman tuo paljon huhuttu talent show!
Olen jo syönyt elämäni ensimmäisen onigirin! Ja vihreä tee suklaata! Ja raakaa mustekalan lonkeroa! Om nom Japan I love u. Nautitaan nyt tästä turistivaiheesta. :D

Ilmoitin vain että elossa ollaan ja hauskaa on. Seitsemältä on illallinen, teidän aikaan kahdeltatoista. Nyt otan vartin torkut, jotta jaksaisin ajatella mutta etten sekoita rytmiä. Heippa!

Hyvästi Suomi

Tai oikeastaan näkemiin, kyllähän sieltä takaisinkin tullaan ja sekin hetki koittaa yllättävän nopeasti, niin kaikki sanovat. Ja niin sitä ystäviäkin lohdutellaan. Eilen sanoin heipat lopuille ihanille ystävilleni ja vihdoin sitä jo tajusi vähän, että tässä ollaan ihan oikeasti lähdössä. Kyllähän sitä itkettiin ja koitettiin vaan venyttää ja venyttää lähtöä. Ihanaiset olette rakkaita, tulee ikävä! <3
 Miten kestän kun pitää hyvästellä perhe? Nyt sitä vasta tajuaa kuinka rankkaa tämä oikeastaan on. Voisihan se olla mukavampi jos hymyssä suin iloisina erkaannuttaisiin, mutta mahtaakohan onnistua...

Laukut on pakattu ja luulisin olevani valmis lähtöön. Kaikki on niin sekavaa, kuin unessa. Nyt se kuitenkin on painunut ymmärrykseeni, että en tosiaan näe näitä ihmisiä vähään aikaan. Ajatus saa palan kurkkuuni. Tämä on kuitenkin unelmani ja palan halusta päästä kokemaan kaiken. Myös ne surkeat hetket. Aika vain katosi. Äskenhän olimme muiden vaihtareiden kanssa orientaatioleirillä. Tämä on hullua! Mutta kyllä mä pärjään, älkää huoliko. :)

Parin tunnin päästä lähdetään jo kentälle. Ihana nähdä muita vaihtareita ja jakaa samat tunteet. En tiedä milloin pääsen taas kirjoittamaan tänne, mutta Japanin puolella kuitenkin. Nähdään ensi vuonna!

Moment of madness

Viimeisiä viedään! Vaikea uskoa, että vietän viimeisiä päiviäni Suomessa pitkiin aikoihin. Yhtäkkiä tuli kauhea paniikki nähdä kaikkia ystäviä vielä mahdollisimman paljon. Yhden jouduin tänään jo hyvästelemäänkin. :( Hän taitaa panikoida lähtöäni enemmän kuin minä!

Mitäköhän tässä on tapahtunut viime aikoina? Päivät vain katoavat! Tuntuu kuin istuisin luotijunassa ja katselen ikkunasta miten päivät kiitävät ohitseni ja aika valuu käsistä vaikka kuinka yritän pitää siitä kiinni. Viikko sitten perjantaina juhlittiin muutamien parhaiden ystävieni kanssa lähtöäni. Jee, bileet pystyy, vihdoin se lähtee pois jaloista! Noei... :D Seuraavana aamuna (hiukan ryytyneinä) lähdimme tuijottamaan elukoita korkeasaareen, kuten pieninä aina ruukattiin! En muistanutkaan kuinka hauskaa eläinten katselu voi olla. :D Oli loistava idea lähteä sinne, vaikka köhöm omani olikin....

Tällä viikolla sain vihdoin kaikki koulujutut hoidettua! Enkun ja hissan kokeet meni luultavasti ihan kohtalaisen hyvin ja sain kuin sainkin kirjoitettua analyysin siitä naisten historia -kirjasta, otsikkoni oli "Miesten maailma – nainen hiljaisena vaikuttajana". Otsikko on mielestäni aika tyylikäs vaikka itse sanonkin, mutta en ole ihan varma liittyykö se täysin kirjan sisältöön... Luotan siihen ettei historian opettajani koskaan eksy tälle sivulle ja paljastan teille lukeneeni kirjasta vain johdannon. :D hups...


Miten muka nyt voisin keskittyä naisten historiaan kun mielessä on niin paljon muuta? Maanantaina kivuliaan hammaslääkärin lisäksi kävin hakemassa viisumini Japanin suurlähetystöstä! Kaikki ei kuitenkaan sujunut ihan suunnitelmien mukaan, jumituin nimittäin hissiin... Syy ei ollut minun! Samassa rakennuksessa on ilmeisesti muitakin suurlähetystöjä, joten turvajärjestelmät olivat hieman korkeampaa tasoa. (Jouduin kulkemaan metallinpaljastimen läpi o_o') Aulan vahtimestari painoi jotain nappia, jotta hissi toimisi minulle, mutta toisessa kerroksessa joku mies tuli hissiin ja jäi kolmosessa pois, joten arvatkaa vain, hissi luuli ettei siellä enää ollut ketään, joten se ei avannut minulle ovia eikä päästänyt viidenteen kerrokseen. Aikani tuskailin, että mitä ihmettä teen ja miten pääsen pois. Naureskelin kuumassa ahtaassa tilassa itselleni, juutuin hissiin! Mutta sitten urpo tajusi, että eiköhän hissillä pääse takaisin ensimmäiseen kerrokseen ja niinhän sillä pääsikin. Olipahan episodi, mutta lopulta sain kuin sainkin viisumini. Muuttoilmoituksenkin olen saanut lähetettyä maistraattiin. Pelottaa että olen unohtanut jotain tosi oleellista ja kentällä mulle sanotaan että turha luulo, et pääse yhtään mihinkään. 

Kolme päivää. Oikeasti, mitä ihmettä! On lohduttavaa lukea muiden vaihtareiden juttuja ja tietää, etten ole ainoa joka on ihan sekaisin. Tuntuu niin oudolta. Tavallaan ei jännitä, mutta on sellainen jännä olo. Pitäisi kohta alkaa pakatakin jo. Yritän olla stressaamatta siitä. En ole tosiaankaan pakkaamassa koko vuodeksi. Jos jotain tarvitsen, mutta en tajunnut ottaa mukaan, voin hyvin ostaa sen sieltä. Tänään tein viimeisiä ostoksia ja ostin mm. perheelle salmiakkia, mutta ahmatti-iida päätti että täytyyhän niitä ensin koemaistaa että ne varmasti kelpaavat. Joten... täytyy ostaa uusi rasia. 


Sunnuntaina meille tulee sukulaisia ja kummisetä ja muita kivoja ihmisiä ja kai ne on sitten jotkut mun jäähyväisjuhlat. Maanantaina viimeiset mahdollisuudet nähdä ystäviä, mahtaakohan itku tulla? Ja sitten onkin jo tiistai.... Lento tosiaan lähtee klo 17:20 kohti Tokiota. Ymmärtääkseni vietämme yön siellä ja seuraavana päivänä bussilla Osakaan, pari päivää siellä ja luultavasti viikonloppuna lennän ehkäpä Fukuokan kentälle, jossa olettaisin perheen olevan vastassa. Sitten edessä onkin automatka Aritaan. Mitenköhän sekin oikein menee? Istun autossa vieraiden ihmisten kanssa, joiden luona asun seuraavan vuoden, enkä varmaan tajua paljon mitään heidän puheestaan. Onpahan siinä automatka. Mutta en siltikään malta odottaa! Otoosan kysyi jo mitä haluan syödä ensimmäisenä iltana. Söpöä! Taitavat olla ihan yhtä innoissaan kuin minäkin. Toivottavasti. :) Vastasin, että haluan sitä mikä on heidän suosikkiaan. Toivottavasti ei ole nattoa. En ikinä koskaan uskalla maistaa nattoa. Tietämättömät googlatkaa. 


Nyt alan keräämään kasaan tavaroita jotka pakkaan mukaan! Tämä on hullua! olenko maininnut sen jo? Huh... oyasuminasai vaan kaikille. 

15 päivää

Aika lentää. Kuin yksisarvinen. Pinkki sellainen. Eli nopeammin kuin tuuli! Miten tähän on päädytty? Kaksi viikkoa!? Kaksi viikkoa! Tuntuu, että nyt kuuluisi jo panikoida, mutta kaikki tämä tuntuu niin epätodelliselta etten pysty. Olen oikeasti lähdössä Japaniin. Vuosien odotus on ohi, mutta se ei painu kallooni. Tämä ei tunnu yhtään sen todellisemmalta kuin ajatus, että kissani ei joskus ole ollut lihava, mutta molemmat ovat totta. Jatkuvasti multa kysytään, että jännittääkö jo? Vastaan, että totta kai, jännittää ja kamalasti, koska tuntuu siltä kuin niin kuuluisi tuntea ja sanoa. Välillä yritän psyykata itseäni sekoamaan ajatuksesta että olen oikeasti kohta lähdössä, mutta se ei toimi, koska en tajua sitä. Liian suurta käsiteltäväksi pienelle päälleni.

On kauheasti tekemistä ja kamalan vähän aikaa. Tajusin vasta nyt, ettei niin sanottu lomani jatku ikuisesti, vaan on oikeastaan ohi jo. Varsinkin, koska viime viikot olen tosiaankin käyttänyt enimmäkseen lomailuun, mitä ei pitänyt tehdä, sillä työtä riittää. Ja tapani mukaan, miten voisinkaan yhtäkkiä muuttua, jätän kaiken viime hetkille. Nyt vain on pieni muutos normaaliin; ei ole mahdollista luisua deadlinen yli. Olen toki vapaina päivinäni tehnyt kouluhommia, mutta myös elänyt jatkuvasti ajatuksessa, että aikaa kyllä on eikä tarvitse stressata ja kiirehtiä turhaan. Kuinka väärässä olinkaan! Nyt juuri suurin ongelmani on historian kurssiin liittyvän kirjan lukeminen. Ajattelin, että homma on helppo, sillä hissa on lempiaineeni ja nautin sen lukemisesta. Mutta taisin valita väärän kirjan... Aihe sinänsä kuullostaa mielenkiintoiselta; naisten historia. Valitettavasti kuitenkin huomasin tekstin olevan kuivaakin kuivempaa, joten lukeminen on lykkääntynyt ja lykkääntynyt. Liikaa tekemistä, mutta en silti tee mitään! Nyt alkaa armoton työskentely! Saatte iskeä mua kuonoon jos en ole tän viikon aikana hoitanut kaikkea pois alta!

Olenko universumin ainoa vaihtari joka ei panikoi näin lähellä lähtöä? Haluan panikoida! Haluan pyörtyä jännityksestä! Saisinpahan puhtia tehdä töitä. En oikeasti tajua tätä. En tajua lähtöä!! Tajuatteko te?